Pääkirjoitus

Ei voi pelaa, jos ei voita

Olen kauhean huono asioissa, joissa en ole hyvä. Oikeastaan en edes koskaan tee juttuja, joissa tiedän olevani surkea. Joskus vähättelen osaamista, jotta näyttäisi, että edes hiukan kokeilen rajojani. Mutta totaalista poistumista mukavuusalueelta välttelen viimeiseen saakka.

Kesällä jouduin nalkkiin. Edes nurista ei voinut, kun ystävän polttareissa mentiin tankotanssimaan. Aloitin epätoivoisen tangollakeikkumisyrityksen morsiamen vierestä, mutta salamavalojen räiskeessä siirryin perimmälle tangolle heti kun mahdollista. Yritin niellä ylpeyttäni ja kärsiä tunnin kunnialla. Vaan ei auttaneet ajatukset, että olen tässä nyt rakentavassa pedagogisessa epäonnistumiskokeessa. Ärsytti ja hävetti, kun polvet kolahtivat maahan kerta toisensa jälkeen, pyörähdykset jäivät puolitiehen ja olkalihas rutisi roikkuessa. Opettajana yrittää rohkaista ihmisiä yrittämään uusia asioita, mutta kuinka usein itse on valmis asettumaan oudon eteen? Omassa kaikkivaltiaan roolissaan, mestarina alallaan, lamauttavaa epätoivoa kokee harvoin.

Harmittavan harvakseltaan tulee otettua riskejä, vaikka useimmiten niistä seuraa jotain mainiota. Yli 300 vierasta pääsi nauttimaan Lahdessa innostavista syyspäivistä ylellisissä puitteissa. Se ei olisi ollut mahdollista ilman järjestäjien jopa hullunrohkeaa uskoa visioonsa.

Myös vuoden tekstiilityönopettaja Tarja Kröger kannustaa kokeilemaan ja rikkomaan rajoja. 

– Parhaisiin  muistoihin uralta liittyy usein myös jonkinlainen riskinotto ja uskallus kokeilla.

Tankotanssista ei valitettavasti seurannut mitään mahtavaa. Olin miettinyt kokemusta lohdutustarinaksi, mutta se lipsahti ilmoille editoimattomana, kun nuorelta virkkauksen opettelijalta vierähti yllättäen kyynel tunnin syhryämisen jälkeen. Ikonikuvan kaltaisena, herkästi haavoittuvana opettaja-roolihahmona on turhan riskialtista lähteä kertomaan tarinoita, joissa voi tulla vähääkään yhdistetyksi verkkosukkahousuihin.

Tällä kertaa kohtalotoveruustarina kuitenkin auttoi oppilasta, mutta myös itseä. Virkkuun opetus kun on välillä melkoisen hermoja raastavaa. Miten voi olla, ettei se koukku löydä oikeaan paikkaan? Vaan kun muisteli omia romahduksia ohjaajan keikkuessa höyhenen kevyenä katossa, kärsivällinen ja ymmärtävä mieli kesti hieman pidempään.

Rajoja rikkovia epäonnistumisen riskejä talveesi! 

Outi