Pääkirjoitus

Hiiri lupasi ommella kissalle takin. Viikon päästä kissa meni takkia noutamaan. ”Ei tästä takkia tullutkaan”, kissa sanoi. ”No mikäs siitä sitten tulisi?” hiiri kysyi... Tähän asti sain kuunnella lapsuuden lempisatuani rauhassa, kunnes äiti alkoi tirskua, ja satu hyvin harvoin naurulta jatkui loppuun asti.

Pienenä en ymmärtänyt, mikä äitiä sadussa niin paljon nauratti. Nyt tajuan, että kyseessä oli vahva samaistuminen hiireen – ja kyky nauraa itselleen ja epäonnistumisilleen. Äiti opetti minulle ehkä vahingossakin, miten tärkeä on oppia nauramaan itselleen, koska ikinä ei voi koettaa mitään uutta jos pelkää epäonnistumista.

Anna Kouhialla on uudenvuodenlupaus hankkia tänä vuonna uusia käsityötaitoja. Kolumnissaan hän kertoo uusimmasta kokeilustaan (s. 19). Lehdestä löytyy paljon muitakin ideoita uusien asioiden kokeiluun. Vai miltä kuulostaisi opetella sienivärjäystä (s. 22), kokeilla lämpöpakotetun shiborin tekemistä (s. 26), mikroskooppikameraa (s. 9) tai ilmiöpohjaista oppimista (s. 18)?

Minulle kävi tässä eräänä päivänä vähän kuin sadun hiirelle. Leivoin pullaa. Ajattelin tehdä tuplakokoisen taikinan, että pullat eivät varmasti loppuisi kesken. Laskuvirheen takia taikinasta tuli nelinkertainen. Lisäksi unohdin kananmunan. Lopuksi sain kantapään kautta huomata, että jos taikinan määrää suurennetaan, hiivan määrää ei kannata lisätä samassa suhteessa. Lopulta taikina kohosi pitkin pöytää, ja kun vihdoin pääsin paistamisvaiheeseen, sainkin paistaa melko monta pellillistä jättiläistaikinastani...

Sadussa kissa syö hiiren, joka ei osannut tehdä toivottua, eikä mitään muutakaan vaatetta. Minua ei onneksi syöty, mutta pullat syötiin, ja sehän olikin tarkoitus. Myös omille lapsilleni haluaisin opettaa rohkeutta kokeilla uusia asioita. Ehkä aloitankin lukemalla sadun räätälihiirestä.

Intoa uuden opetteluun!

Jaana