Kolumni
Kylässä
Olen aina viihtynyt kotona. Kodin tuntu on jotain ainutlaatuista, kotona mieli lepää. Kodista löytyvät omat tavarat, ja omat päivittäiset rutiinimme tekevät sinne jälkensä. Meillä lehtipinon paikka on ajautunut keittiöstä eteiseen, ja olohuoneen sohvapöydän virkaa toimittava rahi tuntuu hautautuneen lehtien, neuletöiden ja kaukosäätimien sekamelskan alle. Arki uurtaa elämäämme.
Paitsi omassa kodissani, viihdyn yleensä myös toisten ihmisten kodeissa. Muutamia viikkoja sitten ala-asteen luokkatoverini kutsui vanhan luokkaporukkamme kotiinsa iltaa istumaan. Kokoontumiseen saapui yhteensä kuusi vanhaa luokkakaveriani, joista useita en ollut nähnyt lähes kymmeneen vuoteen. Juttelimme tuntikausia, päivitimme kuulumisiamme ja pidimme tietysti ”tupatarkastuksen”. Vanhojen tuttavien tapaaminen tuntui hieman kummalliselta nopeasti kuluneiden vuoden jälkeen; vieraiden ihmisten kutsuminen omaan kotiinsa oli mielestäni juuri se ele, joka mursi heti monen vuoden jään. Kaikki tuntui välittömältä, tunnelma oli katossa.
Sanotaan, että koti on ihmisen peili. Juuri sen vuoksi varsinkin tuttujen ihmisten kodeissa on mitä mielenkiintoisinta käydä. Kirjahylly on ainakin heti skannattava läpi, samoin usein painan mieleeni kussakin kodissa käytetyt astiat, kodin huonekaluista nyt puhumattakaan. Innokkaana kukkien hoitajana yritän myös vaivihkaa tarkastaa talouden mahdollisen puutarhurointiharrastuksen asteen. On pakko myöntää, että toisten kodeissa käyminen on mielestäni hyvin inspiroivaa, ja kyläilyreissujen jälkeen minuun iskeekin usein aivan mahdoton sisustusinnostus. Tällaista äkillistä inspiraation puuskaa seuraa usein kallis lasku kangaskaupassa ja armoton kyttääminen huutonetissä. Inspiraatiota saa tietysti myös selailemalla sisustuslehtiä tai -blogeja, tirkistelemällä ihmisten koteihin lehden sivuilla tai virtuaalimaailmassa. Joitain blogeja pitkäänkin seuranneena alkaa jopa tuntua siltä, että tuntisin nämä ruudun toisella puolella postauksiaan kirjoittavat ihmiset. Silti mikään lehti tai blogi ei mielestäni voita ensivisiittiä kotiin, jonne sinut on sydämellisesti kutsuttu. Kyläily on vaan niin kivaa.
Taannoin kävimme käsityöhenkisten ystävieni kanssa kulttuurimatkalla Virkki -käsityömuseossa Töölössä. Tämä pieni kotimuseoksi entistetty käsityöneuvos Tyyne-Kerttu Virkin monikymmenvuotinen koti oli pullollaan 1940–1950 -lukujen suomalaista taideteollisuutta ja taidekäsityötä. Taloon sen valmistumisvuonna 1952 muuttaneen Tyyne-Kertun kodissa käyminen oli hieman erilainen kotikokemus – kuin aikamatka menneisyyteen. Tummanpuhuvaksi maalatut seinät, jäykät tekstiilitapetit, Wirkkalan ja Sarpanevan lasiastiastot sekä upea näköala pitkälle Meilahdenselälle antoivat kyllä takuulla inspiraatiota pitkäksi aikaa. Virkin kotimuseossa käydessämme pohdiskelimme ystäviemme kanssa sisustuksen syklejä, sillä kevyitä, puisia 1950-luvun kalusteita, jollaisilla koko asunto oli sisustettu, tuntuu nyt näkyvän jokaisen sisustuslehden sivuilla. Virkin koti henki menneisyyttä miellyttävällä tavalla: kalusteiden asettelu näytti jotenkin oudolla tavalla tuoreelta, kun kaiken keskellä ei ollutkaan elokuvateatterin kokoinen televisio vaan kodikkaasti nokeentunut avotakka. Tätä lämminhenkistä kotimuseota voin suositella kaikille – samoin visiittiä vanhojen ystävien kotiin.
Tulkaahan kylään meillekin!
Anna
Anna Kouhia on käsityötieteen jatko-opiskelija, joka työskentelee projektitutkijana Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden yksikössä ja samalla valmistelee väitöskirjatutkimustaan käsityökulttuurisesta tiedosta sekä käsityön avulla kohtaamisesta.
