Kolumni
Tavaroituminen, tuo vitsauksista suurin
Olemme muuttamassa kaupungista toiseen, kolmiosta kaksioon. Elintila kaventuu muuton yhteydessä noin 30 neliöllä, säilytystila pienenee yhden kellarikomeron verran. Hieman hirvittää jo etukäteen, miten saan kaikki tavarani mahtumaan uuteen asuntoon tyylikkäästi, sopivan ilmavasti ja ahtamatta. Tilannetta onneksi helpottaa se, että meillä ei ole kovin paljon huonekaluja, erinäistä tavaraa tosin sitäkin enemmän. On tietokonetavaraa, keittiötavaraa, koiran tavaraa ja parveketavaraa, kotikirjasto ja holtittomasti kasvava rahapuukokoelma – puhumattakaan nyt kaikesta käsityötavarasta! On ompelukonetta, saumuria, neuloja, kankaita ja lankavarasto poikineen. Taidan tarvita avukseni muuttofirman ja monta lainalaatikkoa.
Olen varma, että moni kamppailee saman tavaroitumisen ongelman äärellä: tuntuu, että tavara ryönää joka paikassa, sitä kertyy huomaamatta koteihimme, nurkkiimme, kaappeihimme. Uskon, että etenkin käsityöharrastajien joukossa minulla on paljon kohtalotovereita, tavaran riivaamia sieluja. On nuppineulatyynyjä, mittoja, huovutusvälineitä, tilkkulaareja, tölkkirinkulakokoelmia (joista joskus, sitten kun niitä himpskatin rinkuloita on tarpeeksi, teen kassin!), askartelutaravaa, vanua ja vaikka mitä. Ja (melkein) kaikki ovat tarpeellisia!
Tavaran vähentäminen tuntuu olevan nykypäivän megatrendi. Jo vuosia sitten muistan törmänneeni ensimmäisen kerran sadan tavaran haasteeseen; pari vuotta sitten muistan joidenkin muotibloggareiden käyttäneen kuukauden ajan vain kuutta vaatekappaletta. Taannoin Johanna Korhonen kirjoitti Hesarin kolumnissaan uudesta lempi-ilmaisustaan, deeklutteroinnista (clutter, engl. roina): hänestä on ihanaa deeklutteroida ympärillä vellovaa turhaa tavaraa. Kirjoja, vaatteita, astioita ja niin – sitä roinaa. Tiedän hyvin, mitä Korhonen ihanalla tunteella tarkoittaa: jo viikon kirpputoripöytäsession jälkeen tuntuu, että maailma olisi vähän kevyempi tavarasta. Ajatus on kuitenkin loppuviimeksi todella itsekäs, sillä tavara ei lakkaa olemasta silloin, kun se häviää omasta elinympäristöstämme, omasta kodistamme, omasta näköpiiristämme. Poisheitetty päätyy lopulta väistämättä kaatopaikalle. Tämän vuoksi syyllisyyteni omasta tavaroitumisestani on syvää.
Alkusyksyn Pirkka-lehdessä hehkutettiin ammattijärjestäjän neuvovan paitsi tavaroiden vähentämisessä, myös mielenrauhan säilyttämisessä ja perheriitojen vähentämisessä. On totta, ettei tavara kuten rahakaan tuo onnea, mutta lupaus perheriitojen ratkaisemisesta pelkällä siivouksella ja tavaran raivaamisella tuntuu jo hieman paksulta. En halua perheriitoja, en halua enää kasvattaa syyllisyyttäni maapallon väistämättömästä peittymisestä muovimoskaan. Olen pyhästi päättänyt olla tarvitsematta mitään uutta vähään aikaan.
Vaikka en olekaan vaatehamsteri, uudessa asunnossa on onneksi tilavahko vaatehuone, jonka korihyllyihin saan kätevästi lajiteltua käyttövaatteiden lisäksi ainakin kodintekstiilit ja kausivaatteet, ehkä osan käsityötarvikkeistanikin. Kaapista löytyy paikka siivoustavaroilleni, astiat mahtuvat varmasti keittiön kaappeihin. Työkalut ja vierasvuoteen vien vintille, polkupyörän saan onneksi laitettua pyörävarastoon. Onneksi en sentään omista suksia tai surffilautaa!
Anna
Anna Kouhia on käsityötieteen jatko-opiskelija, joka työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Lahden yksikössä, jossa valmistelee väitöskirjatutkimustaan käsityön merkityksistä ja jaetuista kulttuurikokemuksista.
