Kolumni

Marjakamppailut

Taas on pakastin täytetty mustikoilla ja viinimarjoilla, puolukoita vielä odotellaan. Äiti ja isä, huraa huraa, kiitos paljon! Myös mummo- ja vaarienergialle raikuvat aplodit! Nimittäin itsehän en laittanut tänäkään vuonna varpuakaan ristiin marjasaaliini osalta. Enkä suinkaan pakstealtaasta. Juuri ystäväni kertoi, että marjaämpärit olivat vain ilmestyneet hänen kotiovensa taakse, appivanhempia kiiteltiin suuresti. En edes tunne ketään ikäistäni, jolla olisi arkkupakastin.

Mehumaijakin on suhissut Pohjanmaalla sellaiseen tahtiin, että minun piti tyhjentää ja pestä jääkaappini äidin ihania tuliaismehuja varten. Ja oi että ne maistuvatkin aina niin mahtavilta! Mustaherukkaa flunssapäiviä varten, raikkaan makealla punaherukalla lähtevät syksyn kuulaat päivät käyntiin.

Mitä on tapahtunut? Miksi minun sukupolvellani ei ole pakottavaa tarvetta lähteä metsään puolukan kiilto silmissään? Ja ainakin jos itse joskus lähden marjametsään, se tuntuu enemmänkin hupaisalta elämysretkeltä kuin välttämättömältä omavaraistouhulta. Kohdallani marjaretkistä puhuttaessa konditionaalin käyttö on vähintäänkin perusteltua. En virittele jatkovarsia marjapoimuriini saaliin maksimointi tähtäimessäni, kymmenen litran ämpärille lähinnä hihittelen hermostuneesti, se herättää edelleen minussa kunnioitusta. Partaäijäjogurttipurkit ovat käteviä ja vähän samanoloisia kuin lapsuuden pikkuämpärit. Kameran toki otan, jotta voin jälkikäteenkin fiilistellä suloista retkimieltäni, ehkä viltin istuskelua varten ja ainakin eväät. En voi syyttää vanhempiani tästä vinoutuneesta marjastusasenteestani. Minua kyllä vietiin marjametsälle, kun olin pieni.

Kasvatusaatteet muuttuvat marjametsissäkin. Itse en luonnollisestikaan ole ollut todistamassa vanhempieni lapsuuden marjanpoimintareissuja, mutta heidän kertomuksissaan poiminnassa oli kunnon uurastuksen maku. Onko lie aika rehvastuttanut muistoja, ehkä edes ei, mutta paljon vaativammilta ne kuulostavat kuin oman lapsuuteni leppoisat retket. Olen ymmärtänyt, että ämpärin pohjanpeitto ei heidän lapsuudessaan riittänyt. Minulla oli jo vaihtoehtoja, eikä niin haitannut, vaikka leikki veikin voiton, vaikka poimintaa harjoitella pitikin.

Siihen en osaa ottaa kantaa, kumpi tyyli loppujen lopuksi on kehittävämpi. Vanhempani näyttävät onnelliselta metsässä, ovat siellä ihan elementissään. Minäkin nautin, mutta jotenkin eri tavalla. Ei minua haittaa, vaikka en löytäisi kuin kourallisen mustikoita sillä seisomalla syötäväksi. Vanhempani sen sijaan kurtistavat kulmiaan, metsästä ei hevin lähdetä ennen kuin kunnollinen marjapaikka on löytynyt.

Suuret ikäluokat taisivat tänäkin vuonna poimia valtaosan metsien upeista antimista sellaisella sinnikkyydellä, mistä minä en osaa edes haaveilla. Minulle reilu saalis, viisi kiloa, olisi vanhemmilleni vasta alkulämmittelyä. Salaa vähän kadehdinkin heidän sankaruuttaan marjaasioissa. Olisihan se järjetöntä jättää metsään nuo mahtavat ilmaiset vitamiinipommit. Vanhemmilleni marjat ovat arkiruokaa, minun ikäpolveni puhuu superfoodista. Nolottaa. Ehkä minäkin sitten aktivoidun tosissani, kun marjasatsi ei enää kulkeudukaan Pohjanmaalta jääkaappiini. Onneksi tiedän edes muutaman ikäiseni, ketkä poimivat marjansa ainakin jossain määrin tosissaan.

Kesäretkilläni käväisin Suomenlinnan lelumuseossa. Vitriinissä oli myös seurapelejä. Mieleeni jäi erityisesti noppapeli nimeltään Elintarvikekamppailu. Mieleeni syöpyi kuvitelma pienistä suoraselkäisistä nappisilmistä elintarvikekamppailupelilaudan ääressä talven iltoina hurvittelemassa, ehkäpä mustikkapuurokuppi nokkainsa alla. Ei kun ei, meidän sukupolvihan se alkoi pelaamaan ja syömään yhtäaikaa. Kallisarvoisen ja hienon pelin äärellä ei taatusti mustikkakuppia keikuteltu.

Tanja