Kolumni 2 / 2016
Virkkuu koukussa
Olen löytänyt uudelleen vanhan tutun innostukseni, virkkaamisen. Suurin syypää hurahtamiseeni on brasilialainen nykytaiteilija Ernesto Neto, jonka värikkäitä, pesämäisiä tekstiiliteoksia olen käynyt ihailemassa nykytaiteen museo Kiasmassa jo kahdesti. Neton teoksiin kuuluu pehmeitä ja onkaloisia juurakkoja, rentoja kesämajoja ja riippukeinuja sekä outoja, värikkäitä, katosta laskeutuvia pussukoita. Yhteen huoneeseen on rakennettu valtava, virkattu hippiteltta, jossa voi istuskella virkatuilla pikkutyynyillä ja näppäillä kitaraa. Samassa tilassa sijaitsevaan pienempään mintunvihreään telttaan voi mennä makaamaan virkatulle, tyynypäällysteiselle laverille ja katsella kohti teltan virkattua kattoa. Sisällä pikkuteltassa äänimaisema on sammaleinen, silti mielessään voi melkein kuulla linnun laulua ja tuulen kohinaa mökkirannan koivuissa.
Näyttelyn inspiroivin teos on mielestäni etäisesti koteloitunutta toukkaa muistuttava riippuva, virkattu rakennelma, johon pääsee kömpimään sisään. Kengät jätetään teoksen viereen, ja sukkasillaan astutaan pehmeälle, lähes koko huoneen kattavalle virkatuista paloista rakennetulle matolle. Kun virkattuun toukkapesään istahtaa, se liikkuu hiljaa. Istuin on pehmeä ilmatyyny, kotelon verkkomaiset seinät ovat reikiä täynnä, ja rei’istä voi työntää kätensä läpi viereisiin koteloihin. Neto itse näkee itsensä materiaalien veistäjänä, sculptor, joka luo interaktiivisia kohtaamisen ja kokemisen tiloja. Näihin veistoksellis-arkkitehtonisiin tiloihin ihmiset voivat Neton mukaan upottautua, ja kokea taidetta oman kehonsa ja aistiensa kautta, ikään kuin fuusioituen osaksi teosta ja maailmaa. Minä ja muut lapset kiipeilemme haltioissamme teoksessa. Tunnen halua koteloitua, nukahtaa, ja hetken päästä herätä kauniina perhosena.
Neton taide puhuttelee sekä sisäistä hippiäni että innostuvaa opettajasieluani. Olen yleensä väreiltäni seesteisen mustavalkoinen, mutta rempseä värikkyys sopii mielestäni äärimmäisen hyvin virkattuihin, kesäisen pitsimäisiin telttoihin ja riippumattoihin. Samoin teosten materiaali, virkattu verkko yhdistettynä luonnonmateriaaliin – papuihin ja kiviin – kuvaa herkällä tavalla ihmisen ja luonnon symbioottista suhdetta. Opettajana ja käsityöihmisenä innostuin tietysti Neton vapaasta, orgaanisesta virkkaustekniikasta, jossa on viittauksia sekä solmeilusta että virkkaamisesta. Ajattelen heti, miten rouheaa virkkaustekniikkaa voisi hyödyntää erilaisissa pienemmissäkin teoksissa.
Muutama vuosi sitten virkkasin ”netomaisella” vapaavirkkaustyylillä tuolinpäällisen työpaikkani taukotilaan. Muistan, että minua kiehtoi vapaavirkkauksessa se, että työ oli sykäyksittäin etenevä, arvaamattomasti etenevä ja siten samalla suunniteltu ja suunnittelematon. Nyt kevään korvilla olen kaivanut koukut taas esiin ja aloittanut samantyyppisen, sykleittäin etenevän vapaavirkkaustyön, johon tarkoituksenani on käyttää neuletöistä ylijääneitä jämälankoja. En ole ihan varma mikä virkatusta asiasta vielä tulee, mutta luulen, että se päätyy parvekkeelle omaan kesäiseen hippimajaani muodossa tai toisessa. Koukussa ollaan, taas kerran.
Anna
Kirjoittaja viimeistelee parhaillaan väitöskirjaansa käsityön harrastamisen merkityksistä Helsingin yliopistossa.
