Kolumni

#kansallispuku130

Ensimmäiset suomalaiset kansallispuvut koottiin talonpoikaisen kansanvaatetuksen innoittamina 1800-luvun lopussa kansallisromanttisessa eetoksessa. Kansallispuvun symbolisena syntymänä pidetään kuitenkin Venäjän keisariparin vierailua Suomeen elokuussa 1885, jolloin saattuetta vastaanotti joukko suomalaisiin maakuntien pukuihin pukeutuneita neitosia, ensikertaa julkisesti. Tänä vuonna, elokuun viidentenä, keisarillisesta vierailusta tulee kuluneeksi 130 vuotta. Juhlavuottaan viettää siten myös suomalainen kansallispuku.

Kansallispukuharrastuksen näkökulmasta juhlavuosi on täynnä monipuolisia ja värikkäitä tapahtumia: luvassa on seminaaria, risteilyä, näyttelyä ja teemailtaa, unohtamatta iloista somepöhinää. Nykypäivän kansallisromantikkojen juhlavuosi alkaa toden teolla helmikuun viimeisenä päivänä, jolloin vietetään Vanhan Kalevalan 180-vuotisjuhlia teemalla ”Kalevala runosta räppiin”. Elokuussa koittaa kansallispuvun suuri päivä, jonka kunniaksi ympäri maata järjestettäville ”tuuletuspiknikeille” odotetaan suurempaa osanottajakuntaa kuin koskaan ennen. Vuoden aikana käynnissä on myös Karjalaisen Nuorisoliiton #TuunaaMunPerinne -valokuvakilpailu, joka haastaa yhdistelemään kansallispukujen ja perinneasujen osia tai elementtejä omaan arkipukeutumiseen ja jakamaan haasteen tulokset sosiaalisessa mediassa. Kansallispukumyönteisen ilmapiirin leviämisen näkökulmasta perinteikkään kansallispukujen valmistaja Helmi Vuorelma Oy:n konkurssi viime vuoden lokakuussa ei olisi voinut sattua paljon huonompaan saumaan.

Minullakin on kaapissani kansallispuvun osia. Osat ovat Uusitun Viipurin puvun hame, paita ja kaksi pinteliä. Liivihame ja toinen pinteleistä ovat mummoni peruja, toisen pintelin ja paidan olen saanut pitkien mutkien kautta tuttavani ex-miehen äidin jäämistöstä. Olen monesti leikitellyt ajatuksella, että käyttäisin puvun osia osana arkipukeutumistani, mutta johonkin se ajatus on aina tyssännyt. Hameen osalta arkipukeutumishaaste on jo käsitelty, ellen tee hameeseen suuria muutos- ja korjaustöitä: hame on minulle noin neljä kokonumeroa liian suuri, joten se päälläni näytän roolivaatteisiin puetulta epäsuhtaiselta harrastelijateatterihahmolta. Valkoinen paita sen sijaan on kooltaan sopiva, mutta jotenkin tuntuu liian kummalliselta arkivaatteeksi pulleine hihoineen ja suurine reikäompelin koristeltuine kauluksineen. Paidan kanssa olen jo silti askeleen pidemmällä, sillä olen jo mallaillut sitä peilin edessä – kuitenkin vain todetakseni näyttäväni hullunkuriselta saapasjalkakissan ja muskettikoiran alusvaatteisilleen riisutulta kollegalta. Paita on leveä ja tankkimainen eivätkä lampaanlapatyyppiset hihaistutukset ollenkaan paranna sen muodikkuutta. Toki muoti on alati vaihtuvaa ja vaatteen hyvännäköisyyskin liukuva käsite. Silti, en halua näyttää ehdoin tahdoin oudolta ja haluan viihtyä vaatteissani.

Moni kansallispukuharrastaja kertoo kokevansa olonsa viihtyisäksi ja hyvännäköiseksi kansallispukuun pukeutuneena. Heille kansallispuku on sekä juhlava kokonaisuus että osa kauniita ja käyttökelpoisia vaatekappaleita, joiden yhdistely arkipukeutumiseen on luontevaa. Nämä pukuharrastajat ovat varmasti juhlavuoden tapahtumiin osallistujien ydinjoukko, mutta haasteet toimivat myös taviksista pukuilijoihin päin. Matala kynnys kannustaa osallistumaan, ja juuri se onkin haasteiden juju. Haasteisiin voi jokainen osallistua omalla panoksellaan, omalla tulkinnallaan, omana itsenään. Perinteen tulkinnat, lainailu ja hengessä eläminen riittänevät siivittämään myös #kansallispuku130 -hashtagin nousukiitoon.

Anna

Anna Kouhia työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopistossa, ja hän valmistelee väitöskirjaansa käsityön jaetuista merkityksistä ja käsitöistä sosiaalisina käytäntöinä.