Kansallispukupoliisia etsimässä
TEKSTI ANU KAARINA HÄMÄLÄINEN
Kiehtova, kamala kansallispuku. Onko se vieläkin salaseura, jonka sääntöihin pitää sopeutua? Suomalaiset kansallispuvut ja niiden käyttö muodostavat 130-vuotiaan perinteen, jota kannattelevat niin kansallispukupoliisit kuin sekakäyttäjätkin.
Kansallispukuun pukeutumisen ajatellaan sisältävän suomalaisuuden ihanteiden arvostamista: puvut toimivat välineinä luokse taitavien esiäitien, alkuperäisen suomalaisuuden ja juurien. Pukuun pukeutuminen vaatii kunnioittavaa käytöstä. Kansallispuku -facebookryhmän keskustelijat pukevat pukujensa mukana ylleen ryhtiä, kunnioitusta, ylpeyttä. Usein puettiin myös edesmenneiden läheisten muisto, heidän, jotka olivat puvun valmistaneet tai pukeneet aiemmin. Isänmaan ja kotiseudun rakkaus tuntui voimakkaana.
Kansallispuku on edelleen vahva kansallisen identiteetin ilmaisija esimerkiksi mainonnassa ja juhlapukuna. Suomalaisille on kehittynyt perinne, normisto ja tapakulttuuri kansallispukujen käyttöä koskien. Normeja ylläpitävät ja rakentavat paitsi kansallispukuharrastajat sekä pukujen kokoamista ja tarkistamishankkeita valvova kansallispukuraati, myös nimetön, kasvoton kansallispukupoliisi, joka älähtää, kun aikuinen nainen esiintyy puvussaan ilman säädynmukaista tykkimyssyä.
Kansallispukupoliisin mielestä puvussa ei saa olla aurinkolaseissa, liian meikissä tai olutta nauttineena. Hame pitää poliisin mielestä olla nilkkapituinen, ja vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin ei pukeuduta. Kansallispukupoliisi hävittää käytöstä poistuneen puvun polttamalla lipun tapaan. Kansallispukupoliisin mielestä oikea kansallispuvun käyttäjä on puhdas, siveä ja hillitty. Kukaan ei oikein tiedä, missä kansallispukupoliisi piilottelee. Kuitenkin kansallispukupoliisin huopalääppä kurkkii sellaisten kysymysten takaa, joissa pohditaan, minkä puvun voin valita, voinko pukea näin. Kansallispukupoliisi on asenne, joka kaipaa aitoa, oikeaa ja pysyvää, ja kavahtaa valinnanvapautta.
Kun kansallispuvun käyttöohje edelleen kehottaa valitsemaan puvun perinteet huomioon ottaen, se sisältää oletuksen siitä, että jo tiedät, mitä ne perinteet ovat. Kun ohje suosittaa pukua käytettäväksi juhlatilaisuuksissa, jotka ovat esimerkiksi kotiseutuun, kirkollisiin juhliin tai perhejuhliin liittyviä, potentiaalinen käyttäjä tietääkin jo: Puntala Rockiin en sitten puku päällä mene. Onko nykysuomalaisella juuria? Osasiko esiäiti todella kirjoa ja kutoa, oliko hän voittamaton naisellisen pukukauneuden luojana, kuten 1950-luvun Vuorelman kuvaston esipuheessa väitetään? Onko joskus ollut jotain erityisesti alkuperäistä suomalaisuutta, jonka muisteleminen nostattaa ryhdin suoraksi ja sytyttää sydämeen tulen? Kansallispukukulttuurin sisältämät normit ja tavat voivat tuntua tukahduttavilta, ja koko instituutio vanhanaikaiselta.
Kansallispukuinstituution asiantuntijat ovat ainakin 1990-luvulta saakka puhuneet pukujen yhdistämisestä arkivaatteisiin, perinteen pitämisestä elävänä. Syksyllä 2014 päättynyt Pistos – pahennustako perinteeseen -hanke tarjoili museoidun muodin tuoreita käyttöohjeita. Kansallispukuammattilainen Soja Murron 2010 lanseeraamien kansallispuvun tuuletuspiknikien tarkoituksena on rohkaista käyttämään pukuja rennossa ilmapiirissä. Tänä kesänä tuuletuspiknikit saivat Helsingin Energialta 3000 € Maailman parasta kaupunkienergiaa -kampanjassa.
Kansallispukuharrastajien keskuudessa kukkii sekakäytön normivastaisuus: mihin kaikkeen kansallispukukankaita ja pukujen osia voikaan yhdistää! Sekakäytön motiiveina voivat olla vaikkapa kotiseututunteet, perinteen, kauneuden ja käsityön ihailu tai perinteen kyseenalaistaminen. Kansallispuvun sekakäyttäjä haluaa käyttää pukujaan myös arkena. Villainen hame on käytännössä huoltovapaa: se puhdistuu tuulettamalla ja sopii kaikenlaisiin tilaisuuksiin. Kestävyysajattelu onkin yksi sekakäytön motiiveista. Hidas käsityö kiehtoo: moni harrastaja tekee myös itse kirjontoja, nauhoja ja ehkä kudontaakin. Kansallispukujen käyttöikää lisää, jos vanhojen pukujen osia voi edelleen käyttää, ja leikkuujätteet käyttää kansanomaisissa tuotteissa. Kansallispukujen esikuvat syntyivät aikana jolloin jokainen tekstiili oli kallis. Puvuissa elää myös se talonpoikatyttö, joka sai nuhtelut tullessaan kirkonmäelle säädylleen sopimattomassa silkkimyssyssä ja pitseissä.
Sekakäyttö voi olla kansallistunteen tarjoilemista laimennettuna, jos kokonainen kansallispuku tuntuu univormulta. Sekakäyttäjä voi tunnontuskitta surffata pitäjästä, maakunnasta ja maasta toiseen kiinnittymättä tunteella mihinkään muuhun kuin esteettiseen nautintoon: yhteensopivuuksia löytyy naapurimaiden kansanomaisista puvuista. Tämä on paluuta juurille, sillä kansallispukujen esikuvien aikaan vaikutteita vaihdettiin kauppareittien ja kartanoiden inspiroimina. Sekakäyttäjää kiehtoo nykymuodista riippumaton värikylläinen ja muhkea muotokieli. Helavyö, joka sopii myös naisen lanteille, muistuttaa ajasta, jolloin miehenkin koreilu oli vallan erilaista verrattuna nykyiseen hillittyyn pukeutumiseen.
Esteettisten ihastusten lisäksi myös sekakäyttäjä tunnustaa kansallispukuihin latautuneet merkitykset. Kun stereotyyppisestä kansallispuvun käyttäjästä poikkeava pukee puvun, hän osoittaa, kuinka moninainen Suomi on tänään. Eräs kansallispuvun sekakäyttäjä kuvaa pukeutumistaan supersankarin trikoisiin: kansallispuku on turvavaate, jossa kannetaan mukanaan suojelusta.
- - - -
Kirjoittaja on käsityötieteen opiskelija, jonka kandidaatintutkielma käsittelee kansallispuvun sekakäyttöä.
Yhtä juhlaa – suomalainen kansallispuku 130 vuotta Suomen käsityön museossa
