Kolumni 3/17
Kuvasta kokemukseksi
Häkeltynyt. Yritin pohtia, että millä sanalla pitäisi kuvailla sitä olotilaa, kun vihdoin näkee luonnossa lähietäisyydeltä maalauksen, johon on alunperin vuosikausia sitten törmännyt kirjoissa, sittemmin pieniresoluutioisina kuvina netissä ja kehittänyt näiden pohjalta mielikuvan maalauksesta? Oikea sana tosiaan voisi olla häkeltynyt.
Englannin kuningatar Elisabet I:n muotokuvat lukemattomine yksityiskohtineen ovat kiehtoneet minua vuosikausia. Kun näin kuluvan vuoden keväällä ensimmäistä kertaa yhden kuuluisimmista Elisabet I:stä esittävistä muotokuvista Lontoon National Portrait Galleryssa, yllätyin kuinka suuren vaikutuksen maalaus minuun teki. Yhtäkkiä kirjoista ja netistä tuttu The Ditchley Portrait -maalaus heräsi eloon ja kaksiulotteinen kuva muuttui kolmiulotteiseksi. Maalauksen värit olivatkin paljon kirkkaammat ja maalaus oli huomattavasti suurempi kuin olin kuvitellut (käänteinen Mona Lisa -efekti siis!). Kaikki yksityiskohdat, joita parempilaatuisessakaan kuvassa ei erota, ilmestyivät näkyviin kuin tyhjästä. Kun kurkotin niin lähelle maalausta kuin vain kehtasin, paksut siveltimenvedot ja värikerrokset toivat esiin taiteilijan Marcus Gheeraerts nuoremman työn jäljen. Maalauksen yksityiskohdat olivat niin herkullisia, että mieleni teki tarkastella jokainen kohta muotokuvasta samalla tarkkaavaisuudella. On uskomatonta miten taitavasti taiteilija on osannut tuoda esille materiaalin tunnun, oli kyse puvun kirjotusta silkistä tai koristeena käytetyistä sadoista makeanvedenhelmistä. Kuningattaren vanhenevat kasvot jäävät kuin tarkoituksella upean puvun ja vallan tunnusten varjoon.
National Portrait Galleryssa vierailu oli hyvä muistutus siitä, että kuvat kirjan sivuilla tai netissä voivat olla hyvä inspiraation lähde, mutta taideteokset ja esineet ylipäätään pääsevät oikeuksiinsa ihan uudella tavalla, kun ne näkee luonnossa.
Mutta mitä tehdä, jos museo ja kokoelmat sijaitsevat saavuttamattomissa? Vaikka kuvat eivät korvaakaan kokoelmiin tutustumista luonnossa, onneksi museot laajentavat ja parantavat verkkokokoelmiaan jatkuvasti. Saavutettavuuden lisäksi virtuaalikokoelmien hyvänä puolena on, että kuvat esimerkiksi historiallisista tekstiileistä on otettu kirkkaassa valossa, kun taas museovitriineissä kokoelmat ovat esillä kovin hämärässä ihan tekstiilien säilymisen vuoksi. Verkkokokoelmien kautta on myös mahdollista tutkia esineitä, jotka eivät ole yleisön nähtävillä museoissa joko tilanpuutteen tai esineiden haurauden takia. Toivon hartaasti, että virtuaalikokoelmat monipuolistuvat edelleen ja tulevaisuudessa tekniikka mahdollistaa sen, että museoiden kokoelmia voi tarkastella kolmiulotteisina virtuaalimaailmassa. Silloin taideteoksista häkeltyminen voisi olla mahdollista kotisohvallakin.
Elina
Elina Urmas on valmistunut tekstiilityönopettajaksi Helsingin yliopistosta vuonna 2008, asuu Lontoossa, työskentelee media-alan yrityksessä ja piipahtaa silloin tällöin British Museumissa ihan vaan ihailemaan Sutton Hoon aarteita. Neuletyö kulkee mukana aina ja nyt kirjoitushetkellä puikoilla on ohutta sukkalankaa.
